Auroren lajeja

Aurorenhalluusi (Hallucia Auroriensis). Pirenne-Bettencourtin retkikunta piti tätä kasvin ja eläimen välimuotoa alunperin useampana erillisenä olentona. Zhoudan Kalebin (2199) mukaan kyseessä ovat saman elämänmuodon eri elämänsyklit. Vasemmalla näkyy lajin ensimmäinen vaihe, polyyppi - liikuntakyvytön naarashalluusi, joka odottaa medusankaltaisen uroksen hedelmöitystä. Uroshalluusit ovat lyhytikäisiä ja ne kuolevat hedelmöityksen jälkeen. Kolmas vaihe on liikuntakykyinen saalistava neutri. Kosmisen teratologian professorin A. S. Tarantogan mukaan populistinen Kaleb on valinnut "naaraan" ja "uroksen" käsitteet tyystin mielivaltaisesti.

Sikiösyyhyjalka (Pseudofoeta Maritimus). A. S. Tarantogan mukaan tämä n. 30 milliä pitkä, aurorenplanktonia syövä eliö edustaa jonkinlaista arkaaista jäännettä Auroren vesieliöiden joukossa. Mahdollisesti sukua itiöpuraijalle. Sikiösyyhyjalat ovat hyvin myrkyllisiä, joten vain vain kestävimmät olennot kuten lieriömeren lihokala syövät niitä ravinnokseen.

Lieriömeren Lihokala. Kymmenenmetrinen lihokala syö pieniä vesieliöitä ja siivilöi hetuloillaan ravinteita suoraan rikkaasta Lieriömerestä. Sillä on paksu rasvakudos, jonka avulla se selviää hyvin jopa La Glacieren tuntumassa. Huolimatta tietystä yhdennäköisyydestään joidenkin Maan merielävien kanssa,

Itiöpuraija.

Lieriömeren Laahkasalviini (Pseudoremala Mareceidantus). Tällä parimetriseksi kasvavalla öljypintaisella ja nelieväisellä merenelävällä ei ole tuntoaistin ja hormonitoiminnan lisäksi kuin tehokas tutkamainen elin, jonka avulla se suunnistaa. Ne ovat sahahaiden ja muiden petojen riistaa. Laahkasalviini on eläimen ja kasvin välimuoto.

Löyhkähaahkaja. Tämä suurikokoinen (4-5 metriä) lihansyöjäkasvi houkuttelee paikalle riistaa sietämättömällä lemullaan. Vaikka se elääkin koko elämänsä yhteen paikkaan juurtuneena, sen suurella tarttumaelimellä on laaja liikkumavapaus. Löyhkähaahkajat leviävät ja lisääntyvät rihmajuurakkoaan pitkin.

Jurrakki. Useimpien aurorelaisten lajien tapaan amfibioeläin, joka on vasta taannoin sopeutunut maaelämään. Kolme-neljämetriseksi kasvilla jurrakeilla on sekä kasvien että eläinten piirteitä. Vuorovesitasangoilla esiintyvä I. Aquatica sekä yhteyttää että hankkii ylimääräistä energiaa syömällä matalassa vedessä viihtyviä pieniä vesirapuja, vuoksinulikoita, isopääkohvenia ja muita pieniä merieläimiä. Jurrakit ovat hidasliikkeisiä ja paistattelevat yleensä aurinkoisilla paikoilla.

Piikkisitta. Tämä hyppiäisten sukulainen on kehittänyt suojakseen neulanterävistä piikeistä muodostuvan panssarin. Piikkisittan piikit ovat tappavan myrkyllisiä. Korkeudeltaan ne ovat puolesta metristä kahdeksaankymmeen senttiin. Piikkisittoja tavataan hattulatvametsissä ja tiheässä aluskasvillisuudessa.

Gumbatti. Vesistöjen varsilla elävä puolitoistametrinen amfibiosaalistaja. Sen pääasiallista ruokaa ovat jokieliöt, vesiravut sekä saniinit. Gumbatti on lähes sokea, mutta sillä on erittäin herkkä tunto- ja hajuaisti sekä lämpösäteilyä paikantava elin. Gumbatit ovat yksineläjiä. Sukupuolenvaihdos liittyy niiden elämänkiertoon jossain vaiheessa, mutta tarkemmin gumbatteja ei olla vielä päästy seuraamaan.

Petokorento. Jopa metriseksi kasvava lihansyöjäsudenkorento on helppo tunnistaa viikatemaisista ulokkeista raajojen päissä. Ne ovat vaarallisia ja arvaamattomia hyönteisiä, jotka rakentavat pesiään hattulatvojen hattujen alapinnoille. Häirittynä ne saattavat hyökkäillä jopa isojen ajoneuvojen kimppuun.

Haaskahyppiäinen. Tämä kolmeraajaisten hyppiäisten lahkoon kuuluva tasankojen asukki on noin 20 senttiä korkea, munimalla lisääntyvä hyönteisenkaltainen vikkeläliikkeinen hajoittajaeläin. Niitä tavataan laajalti sinilehtien ja raipparepsukoiden peittämiltä kukkuloilta ja mustaruohotasangoilta.

Kukkaväijyjä. Saniaisniittyjen ja seittikukkaketojen saalistaja houkuttelee hyönteisiä luokseen naamioitumalla tavalliseksi hedelmöitystä odottavaksi kasviksi. Kukkaväijyjät ovat liikuntakykyisiä.

Katavalkki. Pistokkaiden kautta lisääntyvä liikuntakykyinen puu.