EXERCITUS GERMANIA SECUNDA

"The various modes of worship, which prevailed in the Roman world, were all considered by the people as equally true; by the philosopher, as equally false; and by the magistrate, as equally useful.” – Gibbon, Decline and Fall of the Roman Empire.

USKONTO

Rooman imperiumin lait erottavat toisistaan "uskonnon" (religio) ja "taikauskon" (superstitio). Religio on hyväksi yhteiskunnalle, superstitio yhteiskuntaa vahingoittavaa roskaa. Roomalaisille religio merkitsee yhteiskuntasuhteiden hoitamista, kunnioituksen ja palvonnan muotoja, joita ihmisen tulee noudattaa lähtien sukuyhteisön päämiehen ja hänen alaistensa välisistä aina jumalien ja kaikkien kansalaisten välisiin suhteisiin. Selvää rajaa inhimillisten ja ylimaallisten valtiaiden välillä ei ole. Politiikka ja religio muodostavat yhden jakamattoman kokonaisuuden.

Kuten keisari on velvollinen vastaamaan jokaiselle kansalaiselle, joka tarttuu hänen toogansa liepeeseen ja esittää asiansa, samoin jumalan on annettava yhteyttä etsivälle vastaus, kunhan pyyntö on esitetty tarpeellisella ja asianmukaisella hartaudella (pietas). Roomalaisen hurskauden kannustimena on käsitys vastavuoroisesta velvollisuudesta jumalten ja ihmisten välillä. Roomalainen jumalien palvonta on eräänlaista vuoropuhelua, jossa palvelus maksetaan palveluksella. Vain filosofit esittävät tosi jumalien olevan riippumattomia niihin kohdistetuista huomionosoituksista.

Kristinusko oli alunperin luokiteltu vaaralliseksi superstitioksi, mutta Gallienuksen konkordaatista lähtien sillä on ollut virallinen asema. Kristittyjen ja valtion ristiriidat johtuvat siitä, että kristityt loukkaavat yhteiskuntarauhaa kieltämällä kaikki muut jumalat, eivät vanno uskollisuudenvalaa keisarille ja välttelevät asepalvelusta. Kristittyjä syytetään ateismista, jumalienkieltämisestä, joka on vakava rikos: onhan sopu jumalten kanssa koko Rooman valtakunnan olemassaolon tae. Religio romanan tarkoitus on tarkasti toistettujen rukouksien ja rituaalien kautta lepyttää korkeampia voimia, jumalia ja esi-isiä. Näin saavutettu korkeampien voimien hyvä tahto sitoo heidän menestyksensä perheen ja valtion menestykseen. Siitä seuraavaa harmoniaa kutsutaan nimellä pax deorum, jumalten rauha.

Jumala ja tosi jumala, genius ja daemon

Roomalaisilla on monta jumaluutta tarkoittavaa sanaa. Deus/dea käytetään tarkoitettaessa "tosi jumalia", ajattomia taivaan ja manalan valtiaita, joilla on taivaan tähdistössä huoneensa ja luonnossa tietyt kasvinsa tai eläimensä. Siinä missä deus/dea on ajaton ja ääretön, divus/diva on inhimillinen, sidottu aikaan ja paikkaan. Divus on mm. Rooman senaatin säätämä jumala, johon asemaan hyvät keisarit ja heidän läheisensä voidaan ylentää kuoltuaan. Sanalla on sellaisia merkityksiä kuten "pyhä" ja "autuas", ja sitä käytetään ihmisistä jotka ovat nousseet jumalten joukkoon, myös kristityistä pyhimyksistä. Maailmassa ilmenevä, läsnä olevaksi koettu jumalan valta, on nimeltään numen, "jumalan mahti tai tahto". Sen edessä on syytä nöyrtyä.

Perheen ja sukuyhteisön pysyvyys, kaiken jatkuminen, on yksi religion pyrkimyksistä. Sen takaajana palvotaan perheenpään geniusta, hänen myötäsyntyistä olemustaan ja elinvoimaansa, suojelushenkeään (daemon). Koska keisari on koko valtion ylin "perheenpää", on määrätty, että kaikkien ihmisten tulee osoittaa kunnioitustaan hänelle palvomalla keisarin jumalaksi julistetulta edeltäjältään perimänsä elinvoimaa, keisarillista geniusta. Tällä ns. keisarikultilla on omat pappinsa (augustales), jotka valitaan ritarisäätyisten ja vapautettujen orjien keskuudesta.

Nykyään on menty askeleen verran pidemmälle. Keisarilla on erityinen, henkilökohtainen jumalsuhde, jonka ansiosta taivaallinen "tosi jumala" samastuu hänen henkilöönsä. Keisari Marcus Aurelius Probus valitsi Sol Invictuksen kumppanikseen (comes) ja lyötätti rahoja, joissa hän esiintyi jumalan rinnalla tasaveroisena partnerina. Valerius Diocletianus on Juppiterin poika, Jovius, ja siksi häntä idässä kunnioitetaan nimellä dominus et deus, herra ja totinen jumala. Roomalaisen religion kannalta keisari ei kuitenkaan missään tapauksessa ole deus, vaan jumalan poika, divus filius. Keisarin muuttuu jumalaksi kuoleman jälkeisessä apoteoosissa, luovuttaen samalla keisarillisen jumalhengen seuraajalleen.

Maailma on täynnä henkiä, tonttuja ja haltioita. Niitä asuu kaikkialla metsissä, joissa, lehdoissa, pelloilla, kuruissa, hedelmätarhoissa, rajapyykeissä. Daemonit voivat olla sekä hyödyllisiä että ongelmia aiheuttavia. Suojelushenget voivat esiintyä näkyvässä muodossa muun muassa siivekkäänä ihmishahmona, mutta yleisimmin käärmeenä. Kaikki käärmeet edustavat jonkun paikan tai henkilön "kotitonttua". Daemonit voivat asua myös patsaissa, kulttikuvissa ja taikaesineissä. Antamalla daemonin tulla itseensä (esim. possessiotranssin avulla) kuolevaiset ihmiset voivat profetoida ja tehdä ihmetekoja; filosofien uskotaan pystyvän hallitsemaan henkivoimia. Daemonioppi on keskeinen osa uusplatonilaista ja gnostilaista filosofiaa. Valentinolaisten mukaan kaikilla paikoilla, yhteisöillä, kaupungeilla ja kansoillakin on omat suojelushenkensä, pyhimyksensä. Kristityt ovat yhdistäneet tietyt hyvät daemonit Raamatun enkeleihin (angeloi), mutta pitävät muuten daemoneja Saatanan apureina ja vihollisinaan.

KULTTIYHTEISÖ

Kultit voidaan jakaa kahteen ryhmään. Publica sacra eli julkiset pyhät toimitukset ovat niitä, jotka toimitetaan julkisin varoin kaiken kansan puolesta. Yksityiset pyhät toimitukset, privata sacra, taas pannaan toimeen yksityisesti, yksityisten ihmisten, perheitten ja heimojen puolesta.

Jokainen ihminen kuuluu elämänsä aikana useaan kulttiyhteisöön, joiden kautta jumalia palvellaan. Pienin kulttiyhteisö on perhe, johon roomalaisittain kuuluvat myös orjat. Sen pappi on perheen pää, paterfamilias. Jokaisella perheellä on omat daemoninsa huolehdittavanaan. Kodista ja viljakellareista pitävät huolen laarit (lares), kodinhenget, joita symbolisoivat kotialttariin (lararium) kuvatut käärmeet. Laarit suojelevat koko perhettä ja sen orjia, ja ovat tekemisissä myös esi-isien henkien kanssa.

Pahantahtoisia laareja kutsutaan lemuureiksi, kuolleiden hengiksi, jotka voivat kummitella. Suvusta ja sen hyvinvoinnista vastaavat sen sijaan penaatit (di penates), tontut, joita esittävät pienet fallosmaiset patsaat pihoilla ja talojen katoilla. Pienet penaattien patsaat matkustavat kätevästi nahkapussukassa mukana pitkilläkin matkoilla. Vainajien sielujen toivotaan lopulta sulautuvan autuaiden maanien joukkoon (di manes). Heitä kunnioitetaan hautajaisissa ja Parentalia-juhlissa. Laareille uhrataan yleensä suitsukkeita tai hunajakakkuja. Manalan väelle tarjotaan viiniä ja leipää maksuksi edesmenneiden ylläpidosta tuonelassa.

Muut kulttiyhteisöt määrää ihmisen asuinpaikka ja ammatti. Roomalainen yhteiskunta muodostuu oikeustoimikelpoisista yhteisöistä ja seurakunnista (collegia). Jokainen collegia on samalla kulttiyhteisö: kauppiaat palvovat Mercuriusta, prostituoidut Venusta ja niin edespäin. Jokainen sotilasyksikkö muodostaa oman kulttiyhteisönsä, jossa palvotaan yksikön omaa jumalaa tai jumalia, joiden symbolit on kiinnitetty joukko-osaston sotamerkkiin (signum). Sotilaiden jumalanpalvelusmenot käydään sotamerkkien edessä, jossa myös pyhä sotilasvala (sacramentum) vannotaan. Kaupungit, kylät ja heimot ovat kulttiyhteisöjä, joissa kunnioitetaan yhteisön jumalallista suojelijaa tai esi-isää siinä missä maallisiakin hyväntekijöitä.

JULKISET JUMALAT

Erilaisia julkisia jumalia on koko Rooman valtakunnassa satoja; vielä enemmän on niitä, joiden nimetkin ovat jo ihmisten mielistä unohtuneet. Suurinta osaa pyhäpäivistä vietetään pelkän tradition vuoksi. Tosi jumalien lisäksi kunnioitetaan maailmassa ilmeneviä jumalallisia hyveitä kuten salus (terveys), virtus (urheus) ja concordia (sopusointu). Koska jumalia on niin paljon, niitä luokitellaan eri tavoin ryhmiksi. Puhutaan esimerkiksi Olympoksen kahdestatoista jumalasta (dii consentes) Nykyisenä astrologiaan taipuvaisena aikana tärkeimmät ovat seisemän tosi jumalaa, jotka hallitsevat kukin omaa taivaan sfääriään: Apollo-Sol Invictus (aurinko), Diana-Selene (kuu), Mercurius, Venus, Mars, Juppiter ja Saturnus.

Eri jumalat saattavat vaikuttaa samoihin asioihin, jolloin ne ikään kuin yhdistyvät toisiinsa; toisinaan taas jumalaa puhutellessa keskitytään jumalan johonkin tiettyyn aspektiin (esim. Mars Kostaja, Venus Synnyttäjä). Jumalia voi siis sekä yhdistellä että pilkkoa vapaasti. Samaten uskotaan eri kansojen kutsuvan samoja jumalia eri nimillä; siksi voidaan puhua esimerkiksi Zeus-Ammon-Juppiterista. Näiden vanhojen jumalien merkitys ihmisten tavallisessa elämässä on kuitenkin jatkuvasti vähentynyt.

Maalistumisen vastapainona sielulliseen tyhjiöön on tunkeutunut koko joukko uudenlaisia hengellisiä liikkeitä. Monet ovat löytäneet uuden merkityksen elämälleen mysteerien kautta. Muut seuraavat profeettojen ja pyhien miesten esimerkkiä, sellaisten suurten opettajien kuten Apollonius Tyanalainen, Valentinus, Markion tai Jeesus Nasaretilainen, joka on tärkeä henkilö myös gnostilaisissa mysteereissä.

Suosituimmat jumalat

RUKOUS JA UHRITOIMITUS

Aina ja kaikkialla kannattaa rukoilla jumalia, oli kyseessä sitten toive saada työpaikka, löytää varastettu tavara tai viedä naapurin lypsyonni. Rukoilla voi silloinkin, kun ei tiedä minkä jumalan valtapiirissä rukoiltava asia on. Rukouksen yhteydessä suoritetaan pieni uhri, kuten maitoa, hedelmiä, juustoa, viiniä, lihaa tai verta. On tärkeää tietää, uhraako "ylöspäin" vai "alaspäin". Alisen maailman voimille annetaan ktooninen uhri, eli vuodatetaan uhri maahan. Yliseen suunnataan olympolainen uhri, yleisimmin suitsuketta (tai käryävästä uhrilihasta nouseva savu). Perinteisesti alttarin tuleen heitetään spelttivehnää ja suolaa, mistä myös lause "jokainen uhri on suolalla suolattava" (Mark 9:49).

Anojan pyyntöön vastaavalle jumalalle suoritetaan kiitosuhri. Mahtavimmillaan kiitosuhri voi olla jumalalle omistettu kokonainen alttari tai temppeli, jolloin sen piirtokirjoitus yleensä myös kertoo, että kyseessä on pyhän valan täyttäminen: V(otum) S(olvit) L(ibens) M(erito), "täytti valansa halukkaasti ja ansiokkaasti". Julkisissa riiteissä on hyvin tärkeää noudattaa esi-isien tapaa. Jos riitti menee pieleen, se on aloitettava kokonaan alusta. Papit osaavat kertoa, mikä uhri on kullekin jumalalle mieluisin.

VALTIOKULTTI

Itse valtiota suojelevien jumalten kulttia tuetaan julkisin varoin ja kaikkien kansalaisten odotetaan osallistuvan kulttitoimituksiin. Jokaisen roomalaisten perustaman kaupungin keskustassa on temppeli pyhälle kolmiyhteydelle eli Capitolium, temppeli, joka on pyhitetty Juppiter Optimus Maximukselle, Juno Reginalle ja Minervalle. Tärkeimmät auguurit ja pappiskollegiot kuuluvat Juppiterille, jonka nimeen vannotaan myös oikeusistuimissa. Juno Regina on naisten ja avioliitttojen suojelija, Minerva oppineiden ja käsityöläisten. Valtion jumaliin kuuluu myös kotilieden personifikaatio Vesta, jota vanhakantaiset roomalaiset kiittävät ruokarukouksessaan. Eri maakunnissa valtion jumalia kunnioitetaan niiden omilla nimillä (mm. Zeus, Ammon).

Illyrialaiset sotilaskeisarit ovat nostaneet Juppiterin rinnalle uuden ajan merkiksi Voittamattoman Auringon (Apollo-Sol Invictus), jonka säteilevä diadeemi on ollut usean keisarin tunnus. Sol Invictus on ollut pitkään ylin valtionjumala, kunnes Diocletianus palautti tehtävän Juppiterille. Auringon palvonta ja edesmenneiden keisarien jumalalliset kunnianosoitukset ovat sulautuneet yhteen keisarilliseksi kultiksi. Itäisissä provinsseissa Sol Invictuksen kumppanina esiintyy vielä Roma-jumalatar, valtion personifikaatio, jolle aasialaiset uhraavat suitsukkeita ja pyhää leipää.

Auringonjumalan syntymäpäivä on talvipäivänseisauksena 25. joulukuuta, jolloin jumalan temppelit niin Rooman Palatiumilla kuin muissakin kaupungeissa valaistaan tuhansin kynttilöin samalla kun valkoisiin vaatteisiin pukeutuneet hiippapäiset papit suitsuttavat pyhiä suitsukkeita poikakuoron laulaessa Mithran hymniä. Jumalan pyhä päivä on sunnuntai, auringon päivä. Päivä ei kuitenkaan ole vielä saanut virallisen lepopäivän asemaa.

Jumalallisin kunnianosoituksin kunnioitetaan koko valtakunnassa sekä jo taivaaseenastuneita keisareita, että vielä elävän keisarin suojelushenkeä, geniusta. Jumalaksijulistettujen keisareitten syntymäpäivinä järjestetään kilpa-ajoja ja näytäntöjä. Virkaan astuvat virkamiehet ja upseerit joutuvat vannomaan jumalallisten keisarien (divi Augusti) kautta uskollisuutta taivaalliselle hallitsijalle ja hänen maanpäälliselle sijaiselleen, keisarille. Diocletianus on määrännyt, että jokaisella kansalaisella on velvollisuus uhrata suitsuketta valtion jumalille julkisella alttarilla uutenavuotena. Ainoastaan juutalaiset on vapautettu tästä velvollisuudesta, vaikka kristityt ovat jo pitkään vaatineet itselleen samaa.

Kuollessaan keisari nousee taivaaseen (apotheosis) ja tulee yhdeksi ylimmän jumalan kanssa. Hänen seuraajansa on silloin lihaksi tullut jumalan poika. Kreikkalaisessa versiossa keisarikultista keisarin epiteettejä ovat myös hyvä (chrestos), pelastaja (soter), hyväntekijä (euergetes) ja jumala (theos). Jumalan poikana keisarin syntymäpäivää vietetään aina samana päivänä kuin jumalankin, tai vaihtoehtoisesti sinä päivänä jolloin hän sai augustuksen jumalallisen aseman (dies imperii, "vallan syntymäpäivä"), huolimatta hänen todellisesta syntymäajastaan.

VAINAJAT JA HAUTAUSMAAT

"Eikä, kun viimein on elo jättänyt, pois mene noista kurjista kokonaan paha, ei lähde ruumiin raadollisuus, vaan säilyy se heissä ja, kumma, pitkään piintynyt on moni turmelus kasvanut kiinni. Niinpä he nyt kärsivät pahan rangaistusta ja täällä maksavat synneistään. On osa ripustettuna tyhjiin tuuliin, toisien taas saa saastaa huuhtoa suuri virtain syöveri tai rikosten töhryn pois tuli polttaa." – Vergilius (suom. Alpo Rönty)

Kun ihminen on kuollut, Mercurius-Hermes eli hyvä paimen toimii oppaana tuonpuoleiseen. Vainajan suuhun laitetaan raha, jotta tämä voisi maksaa manalan lautturille. Helvetti, Tartarus, on varattu pahantekijöille, kun taas hyvät vainajat päätyvät autuaiden esi-isien, maanien joukkoon, jotka divus-jumalina voivat vielä vaikuttaa maanpäällisten sukulaistensa elämään. Toisten näkemysten mukaan autuaat nousevat ylös, ensimmäiseen, toiseen tai peräti kolmanteen taivaaseen.

Menivätpä vainajat minne hyvänsä, heidät otetaan huomioon. Kiitollisuudenvelka menneille sukupolville vaatii sitä. Hautaustoimi on Roomassa iso bisnes. Hienoimmat mausoleumit kuuluvat perheille. Korporaatioon eli ammattiyhdistykseen (tai seurakuntaan) liittyminen merkitsee kuitenkin irrottautumista perheen ja suvun yhteisöstä, joten kollegiolla on usein myös omat hautausyhdistyksensä. Sotilasosastoilla, upseerikerhoilla ja purjehdusseuroillakin on omansa.

Useimmat elävät haluavat varmistaa iäsen kotinsa huolenpidon. Se on mahdollista velvoittamalla tulevat polvet kantamaan huolta muiston säilymisestä fidei commissumiksi kutsutulla menettelyllä. Vainaja "tallettaa" tietyn osan omaisuudestaan korporaatiolle sillä ehdolla, että perintö käytetään haudasta ja vainajan muistosta huolehtimiseen. Nykyään monet lahjoittavat rahojaan tässä tarkoituksessa kristittyjen hautausapuyhdistyksille, sillä he mainostavat takaavansa vainajille iankaikkisen elämän. Idän suurissa kaupungeissa kaupungeissa kristityt ovat korkeimman vallan suostumuksella saaneet katakombit kokonaan haltuunsa. Mutta kristityt eivät ole ainoita, jotka lupaavat ikuista elämää.

MYSTEERIT

"Olen tuhkaa, tuhka on maata, maa on jumalatar, siispä en ole kuollut." – Hymni Suurelle Äidille

Joidenkin jumalien palvonta keskittyy erityisesti määräajoin vietettäviin pyhiin mysteereihin, joiden salaisuudet tietävät vain vihityt. Monet mysteeriuskonnot ovat niin suosittuja, että niiden salaisuudet ovat käytännössä julkisia salaisuuksia. Yhteen kulttiin kuuluminen ei myöskään sulje pois muita vihkimyksiä. Monet filosofit ja ihmeidentekijät kerskailevat, että heidät on vihitty kaikkiin kreikkalaisiin ja roomalaisiin mysteereihin. Suurimmat mysteerit, kristinusko ja mithralaisuus, käsitellään erikseen. Kaikille mysteereille on yhteistä se, että ne ovat universaaleja pelastususkontoja.

Mysteerit muodostavat rinnakkaisen tavan lähestyä jumalia julkisen ja yksityisen kultin ohella. Siksi mysteereitä on usein syytetty perinteistä järjestystä ja yhteiskuntarauhaa horjuttavasta toiminnasta. Kybelen, Dionysoksen ja Kristuksen mysteereitä on ajoittain rajoitettu ja vainottu lakitoimin. Välillä mysteerit ovat nauttineet keisarillista suosiota (Eleusiin mysteerit, Mithra).

 

MITHRALAISUUS

Mithras on syntynyt maailman aamuna ja elää kunnes viimeinenkin tähti on pudonnut taivaalta. Hän on jokainen mies ja ei mies lainkaan. Hän on kaikkivaltias ja pelastaja, kukistamaton, kosmoksen hallitsija (kosmokrator), taivaan piirien liikuttaja. Jumala joka syntyi ihmiseksi talvipäivänseisauksena, sikisi neitseellisesti kivestä maanalaisessa luolassa. Mithras vaelsi kaikkiin maan ääriin ja opetti ihmiskunnalle itsensä hallitsemista, paransi sairaita ja suoritti ihmetekoja. Hänen opetuslapsensa täydellistivät hänen opettamansa eettisen järjestelmän ja todistivat herransa laskeutumisen manalaan ja ylösnousemuksen taivaaseen.

Mithras on opetuslapsilleen "Maailman valo", välittäjä (mesites) Jumalan ja ihmisten välillä. Mithran kumppanina on Sol, Aurinko, mutta Mithras itse on Voittamaton Aurinko, totuuden valo maailmassa. Maailmanajan alussa Mithras surmaa taivaallisen Härän ja valuttaa sen veren maan päälle. Härän verestä saa alkunsa kaikki elämä. Hänet kuvataan tähtiviittaiseksi nuoreksi mieheksi punainen fryygialaismyssy päässään, rinnallaan Soihdunkantajat Cautes ja Cautopates - itä ja länsi, ilta ja aamu, maailman alku ja loppu. Hänen päätään ympäröi sädekehä (nimbus) ja hänen vuosittainen ylösnousemuksensa tapahtuu Apollon tulisissa aurinkovaunuissa. Mithran salainen kosmologia paljastuu kuitenkin ainoastaan niille miehille, jotka käyvät läpi kaikki 7 vihkimysastetta.

Mithralaisen seurakunnan pää on isien isä, pater patrum. Rituaaliasteet kuvin ovat seuraavat:

Mithralaiset kutsuvat toisiaan veljiksi (sodales) ja pappejaan isiksi (pater). He uskovat, että maanpäällinen elämä on taistelua taivaan ja helvetin voimien välillä. Vedellä ja härän verellä tehtävä kaste ja Mithran pyhä sotilasvala (sacramentum) yhdistävät uskovat legioonaksi joka taistelee Mithran rinnalla pimeyden voimia vastaan. Kaikki muut ovat siviilejä (pagani). Vuoden tärkein juhla on Mithran syntymäpäivä 25. joulukuuta (dies natalis solis invicti). Sen lisäksi mithralaiset pyhittävät sunnuntain sekä jokaisen kuun 16. päivän. Silloin veljet rukoilevat Mithraa neljä kertaa päivässä neljään eri ilmansuuntaan, auringon aseman mukaan. Uskovaisten kokouspaikat, mithraeumit, on rakennettu maan alle muistuttamaan luolaa, Mithran syntymän, kuoleman ja uudelleensyntymän paikkaa.

Useimmat mithraeumit ovat pieniä, intiimejä ja hämärästi valaistuja, täynnä astrologisia maalauksia, ikoneita ja koristeita. Symboleista tärkeimpiä ovat Eläinradan merkit: Suurimmat mysteerit kietoutuvat Härän, Pienen Koiran, Hydran, Korpin ja Skorpionin tähtikuvioiden ympärille. Linnunrata on tie, jota pitkin sielut nousevat taivaaseen kiintotähtien kautta. Vahva symboliikka yhdessä messussa käytettyjen suitsukkeiden ja kuorolaulun kanssa virittävät mystiseen tunnelmaan. Mithraeumien eteisaulassa on vaatehuone ja kasteallas. Holvisalin lattiassa on usein mustavalkoinen ruudukko johon eri rituaaliasteiden symbolit on kuvattu. Seinille on maalattu kuvia Mithran maanpäällisestä ja taivaallisesta vaelluksesta. Alttaritaulussa on aina keskellä häräntapporiitti (Tauroktonia), jota ympäröivät Mithran elämästä otetut kohtaukset. Herran pyhällä ehtoollisella veljet nauttivat "Härän veren ja ruumiin" eli viiniä ja lihaa, mikä valmistaa heidät ikuiseen elämään. Silloin kun jumalanpalvelusta ei voi pitää mithraeumissa, kuten esimerkiksi sotaretkellä, tavallinen teltta käy aivan yhtä hyvin. Mithran sotilaspapeilla on myös mukanaan kannettavia alttareita.

APOSTOLINEN KRISTINUSKO

Kristillinen yhteisö on yksi nopeimmin leviävistä mysteerikulteista Diocletianuksen hallituskaudella, mutta se on vielä hyvin erilainen kuin tulevien vuosisatojen kristinusko. Universaalia (catholicam) kirkkoa ei vielä ole, eikä yhteistä oppia. Kirkolta puuttuu yhteinen hierarkkinen johto; jokainen seurakunta vastaa omista asioistaan ja sovittelee riitojaan tarvittaessa maallisten virkamiesten välityksellä.

Apostolinen kristinusko perustuu yhteen Jumalaan ja yhteen herraan, Iesus Kristukseen, Voideltuun, joka on välittäjä Jumalan ja ihmisten välillä, "joka antoi itsensä lunnaiksi kaikkien puolesta, todistukseksi Jumalan tarkoituksesta, kun oikea aika on tullut" (1 Tim. 2:5-6). Iesus Kristus on lihaksi tullut Jumala, yhtä aikaa inhimillinen ja jumalallinen. Hänen lunastuskuolemansa aloittaa koko maailman ihmisille uuden ajan.

Kristityt kutsuvat itseään pyhiksi ja yhteisöään seurakunnaksi (ecclesia). Yhdessä kaikki kristityt muodostavat Kristuksen perheen tai -heimon. Sellaisena heillä olisi lain mukaan oikeus palvella omalla kustannuksellaan omaa jumalaansa, mutta sellainen "Jumalan perhe", johon kelpuutetaan kaikki ihmiset, ovatpa he sitten orjia tai herroja, ympärileikattuja tai -leikkaamattomia, barbaareja kuin roomalaisiakin, ei ole lähelläkään lain tarkoittamaa käsitystä heimosta. Kristittyjen seurakunnilla ei ole ollut mahdollisuutta asettua yhteiskuntaan ennen keisarillisen lainsäädännön muutosta, joka salli yhteiskunnan vähäosaisten perustaa hautausapuyhdistyksiä (collegium funeraticum) ilman lupaa. Yhdistykset mahdollistivat varainkeruun (deposita pietas) ja toimitilojen vuokraamisen, eivätkä seurakunnat enää olleet riippuvaisia maallisista tukijoista.

Kristittyjen yhteisö, corpus Christi, hyväksyy ainoana korporaationa jäsenekseen kaikki ihmiset sukupuoleen ja sosiaaliluokkaan katsomatta: "Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yhtä" (Gal. 3: 28). Jumalanpalvelusmenot jakaantuvat kahteen osaan. Ensimmäinen osa, saarna, on avoin kaikille, mutta jälkimmäiseen osaan saavat osallistua vain mysteeriin vihityt. Joka sunnuntai on lisäksi rakkaudenateria eli agape, joka on avoin kaikille. Agapella seurakunnan esimies jakaa siunattua kevyttä kasvisruokaa, vettä ja tilkkasen viiniä kaikille halukkaille.

Vihkimys eli kaste on muiden mysteerikulttien tavoin tarkimmin varjeltu kaikista pyhistä toimituksista. Vihkimyksen voi saada vasta pitkällisen koeajan jälkeen, jonka aikana kokelas saa opetusta ylempien vihkimysasteiden haltijoilta. Kastetta edeltää vigilia, paasto, syntien tunnustaminen ja paholaisen kieltäminen. Vihittävä laskeutuu kastealtaaseen ja hänen päälleen kaadetaan pyhää vettä. Seuraavaksi kokelaasta manataan ulos hänen sukunsa genius eli suojeleva daemon. Kätten päälle panemisen ja voitelun yhteydessä daemonin tilalle tulee Pyhä Henki. Vihkimys voidaan suorittaa vain pääsiäisenä tai helluntaina.

Vihityt kokoontuvat kiitospalvelukseksi (eucharistia) kutsutuille aterioille, jossa pyhät jakavat keskenään leivän, viinin ja veden. Ne seurakunnan jäsenet, jotka eivät ole vielä saaneet vihkimystä kasteen muodossa, saavat vain kuunnella opetusta. Viini symboloi veriveljeyttä, toisin sanoen yhdessä vannottua, yhteen liittävää hengellistä sotilasvalaa (sacramentum). Leipä symboloi taas Kristuksen "ruumista" eli jakamatonta kristittyjen yhteisöä (corpus). Kristityt pyhittävät juutalaisten tapaan sapatin eli lauantain eivätkä tee silloin työtä. Tärkeimmät pyhäpäivät ovat Helluntai (pentecost) eli Pyhän hengen vuodattaminen ja Kristuksen ilmestymisjuhla (epifania).

Kristityt miehet ajelevat hiuksensa lyhyiksi, kun naisten on pidettävä hiuksensa pitkinä. Rukoiltaessa miehen täytyy ottaa hattu pois päästä, naisen taas peittää päänsä (1. Kor. 11). Kristittyjen seurakuntien johtomiehillä ja -naisilla, joita kutsutaan myös apostoleiksi, uskotaan olevan valta ajaa pois pahoja henkiä ja parantaa kaikenlaisia sairauksia. Seurakunnat eivät enää kokoonnu juutalaisten synagogissa, vaan tarkoitusta varten varustetuissa yksityistaloissa tai julkisissa rukoushuoneissa (domus ecclesiae). Viranomaisten vastustuksen vuoksi näitä julkisia tiloja ei ole vielä muualla kuin valtakunnan itäisimmissä osissa.

Seurakunnat ovat yleensä pieniä, mutta tiukasti organisoituneita. Seitsemän vihkimysastetta ovat ovenvartija, laulaja, esilukija, alidiakoni, diakoni, presbyteeri ja kaitsija (episcopos, piispa). Jerusalemin, Antiokian, Aleksandrian, Karthagon ja Rooman piispoja kutsutaan patriarkoiksi. Kreikankielisestä terminologiasta huolimatta papiston rakenne seurailee roomalaista esikuvaansa. Diakonit vastaavat ministereitä, presbyteerit magistereita, piispat rinnastuvat uhritoimituksista vastaaviin ylipappeihin (sacerdos). Naiset voivat saada vihkimyksen aina presbyteeriksi asti, naispuoliset piispat sen sijaan ovat olleet hyvin harvinaisia. Pappisvihkimyksen vastaanottajan on oltava "nuhteeton, perheestään huolehtiva ja ainoastaan kerran naimisissa ollut" (1. Tim. 3:1-13). Diakoneja kutsutaan varsinaisiksi Iesuksen työn jatkajiksi. He huolehtivat ruoan ja vaatteiden jakamisesta köyhille, seurakuntien taloudenpidosta ja rahojen säilyttämisestä. Rooman seurakunnassa on tällä hetkellä 46 presbyteeriä, 7 diakonia, 7 apulaisdiakonia, 42 akolyyttiä eli alttaripalvelijaa, 52 eksorsistia eli manaajaa ja 155 lukijaa ja ovenvartijaa.

Kristityille unet ovat joko jumalallisia viestejä tai kreikkalaisittain ihmisen sielun tai sisäisen hengen heijastuksia. He uskovat myös ruumiiden ylösnousemukseen viimeisenä päivänä ja käsillä olevaan maailmanloppuun. Sen lykkäämiseksi kristityt rukoilevat yleisesti Rooman valtakunnan puolesta, sillä profetioiden mukaan Rooma on viimeinen maailmanvaltakunta jota seuraa Kristuksen toinen tuleminen.

Yleisesti käytössä olevat pyhät kirjoitukset ovat septuaginta (kreikankielinen vanha testamentti), evankeliumit (Tuomas, Markus, Luukas, Matteus, Johannes, Apostolit yms.), Johanneksen Teot, Andreaan Teot, Paavalin Teot, Barnabaan kirjeet, Pietarin ilmestys, Hermaan paimen ja apostoliset kirjoitukset (teot, kirjeet jne.).

Erilaisia lahkoja:

MANIKEALAISUUS

Manikealaisuuden perustaja on profeetta Mānī (Manichaeus) joka eli Persiassa 210-275 jKr. Hän ilmoitti olevansa Parakletos, Viimeinen Profeetta ja Profeettojen Sinetti, Jumalan viimeinen sanansaattaja maan päällä. Edellisten profeettojen joukkoon kuuluivat Zarathustra, Hermes, Plato, Buddha ja Jeesus Kristus. Manikealaisuus yhdistelee vapaasti toisiinsa zarathustralaisuutta, kristinuskoa ja kreikkalaista filosofiaa. Jeesuksen seuraajana Mani käytti hyväkseen monia kristittyjen kirjoituksia, kuten mm. Apostoli Tuomaksen teot. Manikealaisen dualismin mukaan universumi on taistelukenttä materiaalisen pahan ja spirituaalisen hyvän jumalan välillä. Näkyvä maailma on peräisin pahan demiurgin kädestä; tosi jumala on puhtaasti henkinen olento. Manin opetuslapset ovat kuljettaneet hänen oppejaan itään ja länteen. Tällä hetkellä ainakin Roomassa, Karthagossa ja Antiokiassa toimii manikealaisia kouluja.